Hei, olen äiti

Äitiys on yksi asia, josta voisi kirjoittaa varmasti romaanin pituisen tekstin. Se pitää sisällään niin monta asiaa, tunnetta ja mielipidettä. Minä en ole aina tiennyt, että minusta tulee äiti. Olin hyvin pitkään sitä mieltä, etten edes tiedä haluanko omia lapsia. Kävimme mieheni kanssa usein keskusteluja siitä, haluammeko olla vanhempia vai haluammeko olla kahdestaan. Riittäisikö meille se, että olisimme kahdestaan. Pitkään ajattelin, että jos saamme lapsia, emme ainakaan biologisia vaan ehkä harkitsisimme adoptiota. En ole ikinä ollut mikään kova lapsi-ihminen. Jotkut ovat luonnostaan lapsi-ihmisiä. He menevät heti juttelemaan vieraiden ihmisten lapsille ja haaveilevat äitiydestä jo pienestä tytöstä asti.  Nyt olen kuitenkin elämäntilanteessa, jossa arkeni pyörii pientä poikaa hoitaen ja elän hyvin tavallista kotiäidin elämää.

Miten tähän päädyttiin ja miltä se tuntuu. Jossain vaiheessa meillä kypsyi halu saada oma lapsi ja kokea vanhemmuus. Jotenkin alkoi tuntua siltä, että sitten ollaan oikea perhe kun meillä on oma lapsi. Olisi se sitten biologinen tai adoptoitu. Lapsen saanti oli meille kuitenkin pitkä prosessi. Minä sairastan endometrioosia ja se on aika yleinen lapsettomuuden syy. Minun tautini oli edennyt jo siihen pisteeseen, että se kasvatti kasvaimia. Raskaaksi en tullut, vaikka ehkäisy oli pois pitkän aikaa. Tutkimukset olivat erittäin epämiellyttäviä ja pian kävi selväksi, että normaalilla tavalla tuskin tulisin raskaaksi. Kävi myös ilmi, että minut piti leikata kasvaimien vuoksi ja leikkauksessa jouduttaisiin todennäköisesti poistamaan munasarja, ehkä molemmat. Tämä tieto, oli naisena aika musertava. Jotenkin tuntui kamalalta kuitenkin ajatella, etten saisikaan ikinä kokea raskautta. Vaikka en ollut edes ollut aina varma haluanko sitä kokea ja onko äitiys minulle tarkoitettu. Nyt kuitenkin, kun minulle kerrottiin sen olevan ehkä mahdotonta, halu äidiksi oli kova. Silloin ehkä tajusi, että kyllä minä joskus haluan vielä olla äiti.

Leikkausaika oli samalla viikolla kun sain tietää, että olin raskaana. Minulla oli erikoisia tuntemuksia jo edeltävillä viikoilla. Mutta en oikeastaan noteerannut niitä mitenkään. Ajattelin, että vatsakivut johtuvat levinneestä endometrioosista ja paha olo samasta asiasta. Jotenkin mahdollinen raskaus ei käynnyt edes mielessä. Yhtenä päivänä töissä ollessa olin todella väsynyt ja pahoinvoiva. Ajoin apteekin kautta kotiin ja ajattelin ihan huvin vuoksi tekeväni raskaustestin. Tein sen yksin kotona, se näytti plussaa. Tuijotin wc:ssä istuen sitä kauan aikaa. Mies tuli kotiin ja menin tikku kädessä ovelle vastaan. Sanoin, että kato tätä. Mies kysyi vaan, että "mitä toi tarkoittaa?" Ajettiin apteekkiin hakemaan lisää testejä ja tein kotona kolme testiä lisää, kaikki näytti plussaa.

Testien jälkeen, ei tullut mitään riemua. Ei mitään sellaista tunnetta, että nyt meistä tulee vanhempia. Tuli vaan itku, että nytkö tämä lapsi jo menetetään. Minä olen menossa leikkaukseen ja kohtu ja munasarjat saattavat olla pilalla. Silloin ei jotenkin käynyt edes mielessä, että voisimme oikeasti saada pitää tämän lapsen ja se lapsi saattaisi kasvaa mahassa ja vielä joku päivä syntyä. Soitin seuraavana päivänä sairaalaan ja kerroin tilanteen. Lääkärin soittoaika saatiin vasta leikkausta edeltävälle päivälle. Seuraavat päivät meni aika sumussa, että mitä nyt tapahtuu. Jotenkin en uskonut, että testit olivat oikeassa ja olisin niin kovasti halunut jostain varmuuden, että onko siellä mahassa oikeasti joku. Lääkärin soittoaika tuli ja lääkäri onnitteli ja totesi, että leikkaus perutaan. Puhelun jälkeen oli aika erikoinen olo. Tuleeko minusta sittenkin äiti. Olimme ehtineet jo niin käsitellä asiaa, että emme saa biologisia lapsia. Olin jo ehtinyt kuukausia valmistautua henkisesti leikkaukseen ja varautunut siihen, etten ehkä pysyisi sen jälkeen saamaan lapsia. Tai ainakin siihen, että meillä olisi pitkät ja vaikeat hedelmöityshoidot edessä jos joskus päättäisimme niihin ryhtyä. Nyt piti asennoitua siihen, että olinkin raskaana jo aika pitkällä! Ja meille hyvin suurella todennäköisyydellä syntyisi syksyllä vauva.

Minun kohdallani raskauden alkuaika meni aika pitkälle hyvin varovaisesti ja epävarmoissa tunnelmissa. En uskaltanut liikaa iloita raskaudesta, koska pelkäsin että menetän vauvan jos kiinnyn siihen liikaa. Kun maha kasvoi ja vauva voi hyvin kaikissa seurannoissa, alkoi itsekkin vähän uskoa siihen, että kyllä sieltä on vauva tulossa=)

Raskautta ja äitiyttä on hankala selittää muille. Se on varmasti jokaiselle hyvin omanlainen kokemus. Se on valtava tunteiden myllerrys (mies allekirjoittaa varmasti tämän). Oma keho muuttuu koko ajan, joku kasvaa omassa mahassa. Edelleen se on ehkä oudoin tunne ikinä. Tietää, että joku oikeasti kasvaa omassa mahassa.
Se tunne, miten siihen mahassa asuvaan tyyppiin voi kiintyä on jotain todella ainutlaatuista.

Miten voi rakastaa jotain, jota ei ole koskaan nähnytkään. Äitiyttä en vaihtaisi mihinkään. Tätä poikaa en vaihtaisi mihinkään.

On tietenkin myös päiviä, jolloin toivoisi olevansa jossain aivan muualla kuin kotona. Sillon, kun ei ole itse ehtinyt laittaa kunnolla ruokaa. Aapo itkee kun yritän nukuttaa sitä ja se taistelee vastaan. Pitäisi lähteä ulos vaunulenkille, jotta sen saisi vihdoin viimein jotenkin edes nukutettua. Ulkona sataa kaatamalla ja itse ei ole ehtinyt edes vilkaista peiliin. Vajaan tunnin vaunulenkin jälkeen Aapo edelleen itkee vaunuissa ja itsellä on jo karmiva nälkä. Tulee kotiin, joka on pommin jäljiltä ja pitäisi rauhoitella väsynyt ja itkevä vauva, laittaa itselle ruokaa, käydä suihkussa ja siivota. Jos yöllä oli vielä levotonta ja Aapo heräili monta kertaa, niin olo on kieltämättä välillä kaikkea muuta kuin onnellinen, hehkeä ja seesteinen kotiäiti. Sitten ei tarvita kuin pari leipäpalaa ja yksi hymy Aapolta niin miettii, että kyllä tää vielä tästä.
Välillä on myös kova ikävä omaa aikaa. Sitä, että voi vaan olla ja löhötä tai lähteä vaikka miehen kanssa ulos syömään ihan kahdestaan ja sen jälkeen elokuviin. Elämä ei ole enää yhtä spontaania nyt kun meitä on kolme. Se on erilaista.