Tyytyväinen tapaus

Se kävelee=)

Meillä on iloinen poika. Raskausaikana usein sitä pohti millainen vauva sieltä maailmaan saatetaan. Koliikkia on ollut meidän perheessä nimittäin kaikilla neljällä lapsella. Noin kahden viikon ikäisenä Aapon itkuisuus sitten lisääntyi ja monena peräkkäisenä iltana aina samaan aikaan, siinä seitsemän jälkeen alkoi itkut. Aapoa joutui kanniskelemaan kotona ja se ei oikeen viihtynyt missään, sylissäkin vaan itketti. Silloin olin varma, että nyt se koliikki sitten alkoi ja sitä tulisi kestämään sen pari kuukautta.

Ilta itkuisuutta ei kuitenkaan kestänytkään kun sen viikon verran ja sitten se loppui kokonaan. Ei tullut siis koliikkia vaan tuli erittäin iloinen vauva. Aapo on ollut kyllä aikamoisen helppo vauva. Se hymyilee suurimman osan hereillä oloajastaan ja on todella perustyytyväinen. Itkee yleensä ainoastaan silloin jos välillä kaatuu ja iskee päänsä johonkin tai muuten satuttaa itsensä touhuissaan. Nälkäänsä tietenkin osaa ilmoittaa myös äänekkäästi. Ja tottakai kiukutella kun alkaa väsyttää tai tylsistyttää. Omaa tahtoa sillä on kyllä alkanut olemaan aika kovasti. Jos jotain mielenkiintoista viedään käsistä, niin silloin tulee harmi ja se näytetään.

Mutta meidän kanssa asuu siis kaiken puolin oikein mukava tyyppi. Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja millainen persoona siitä kasvaa ja kehittyy.

 

Eilen oli vaihteeksi ihanan lämmin päivä ja päästiin taas pitkästä aikaa käymään rannalla ja vähän vesileikeissä.

Viime vuoden ajan olen saanut keskittyä kotielämään ja elämään Aapon kanssa. Olen niin tottunut, siihen että voidaan suunnitella meidän päivät itse ja tehdä mitä tekee mieli. Kävin hakemassa työvuorolistat tällä viikolla. Tuntui hassulta katsella niitä ja miettiä, että niitä todellakin pitää noudattaa=) Töihin pitää mennä ja siellä pitää käydä se viisi päivää viikossa. Vuosi kotona, niin on kyllä unohtanut millaista se työssäkäyvän ihmisen arki oikeastaan onkaan. En väitä, että täällä kotona oltaisiin laiskoteltukaan. Täällä on kyllä monesti päivät tuntuneet ihan kunnon työpäiviltä ja touhua pienen ihmisen hoidossa on paljon. Mutta on se työelämä silti ihan erilaista kuin kotona lapsen kanssa oleminen. Nyt päivät tuntuu kuluvan niin kovaa vauhtia, en osaa edes kuvitella kuinka nopeasti viikot menee ohi kun käy vielä päivisin töissä. Voi olla itselle oikeasti aika kova muutos. Viime vuosi on ollut niin mullistava ja erilainen, koko elämä on tavallaan muuttunut.
Mieheni sanoin: "Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä". Ei vaan, ihan mielelläni minä lähden isyyskuukauden ajaksi töihin=) Se on vain kuusi viikkoa ja menee varmasti hujauksessa. Sitten ei ole niin kova pala tammikuussa kun aloittaa työt kokonaan. Katsotaan vaan kuinka väsynyt sitä on ensimmäisen työviikon jälkeen=)