Vauva tuli taloon

Vajaa 3 kk laskettuun aikaan

Puoli vuorokautta synnytyksen jälkeen, väsynyt mamma.

Ensimmäinen päivä kotona<3

Mua on pyydetty kertomaan vähän enemmän itsestäni ja meistä. En osaa sanoa, minkä verran pintaa syvemmälle tässä blogissa mennään ja mitä meistä kerron. Mutta tässä raotetaan vähän meidän perhettä ja sitä miten meistä tuli perhe.

Minä ja mies kerettiin olla monta vuotta naimisissa ennenkuin edes ruvettiin miettimään halutaanko lapsia. Kun päätös sitten tehtiin, saatiin tietää että biologisten lasten saanti tulee olemaan hankalaa. Tätä asiaa paljon kipuiltiin yhdessä ja ehdittiin jo asennoitua siihen, että biologista lasta ei tulla saamaan.

Asiat kuitenkin järjestyi monen mutkan kautta sillä tavalla, että helmikuun 2011 alussa saatiin tietää, että mahassa asuu joku=)

Ensimmäiset kuukaudet meni ihmetellessä ja lähinnä pelätessä, että tämä raskaus ei varmasti ikinä mene loppuun asti. Mun vointi alkuraskaudesta oli kaikkea muuta kuin hehkeä, oksensin päivittäin monia kertoja viidennelle kuulle saakka. Mun kohdalla ei voinut puhua aamupahoinvoinnista vaan se oli ympärivuorokautista yökkäilemistä=) Välillä oli onneksi päiviä kun ei tarvinnu oksennella yhtään.

Viidennelle kuulle päästyä pahoinvointi sitten loppui ja elämä vähän helpottu. Siinä vaiheessa alko muutenkin olemaan itsellä jo aika toiveikas olo, että ehkä täältä sittenkin vauva saadaan maailmaan.

Loppuraskaudesta mulla alko sitten verenpaineet nousemaan ja jouduin olemaan töistä välillä pois. Pari kolme viikkoa ennen laskettua aikaa verenpaineet nousi kohisten ja jouduin käymään ultrissa ja seurannoissa.

Reilu viikko ennen laskettua aikaa synnytys sitten käynnistettiin raskausmyrkytyksen vuoksi.
Synnytystä olin jännittänyt etukäteen kovasti. Synnytys itsessään oli aika pitkä ja sattuhan se, turha sitä on muuta väittää! Eikä ne muistot niin kultaannu, kyllä itse ainakin kivun muistan kun sitä rupee muistelemaan. Paitsi ehkä sen verran, että synnytyssalissa sanoin miehelle, että tänne en tulee enää ikinä ja seuraavat lapset adoptoidaan. Nyt kuitenkin välillä huomaa miettivänsä, että ehkä sittenkin sinne voisi mennä uudestaan=)

Sairaalassa oltiin kolme päivää ja sitten päästiin lähtemään kotiin. Erilaisena kun tultiin, meitä oli nyt kolme. Se oli erittäin outoa ja tavallaan kuitenkin niin normaalia=)  Kotona ensimmäiset viikot meni synnytyksestä toipuessa ja katsellessa pientä, lähes koko ajan nukkuvaa uutta perheenjäsentä. Sitä tuli muuten tuijotettua!

Kyllä se lapsen syntymä vaan mullisti elämää ja muutti sitä, vaikka ajatteli että se ei niin paljon muutu. Ja ajatteli, että ei itsekkään ole sellainen joka muuttuu. En ole mielestäni ihmisenä muuttunut paljon, mutta ehkä vähän aikuistunut=) Ja se rakkaus mitä lasta kohtaan alko tuntemaan, sitä ei osanu mitenkään ennen ymmärtää. Mulla ei ollu kyllä mitään salama rakastumista heti kun se tyyppi pullahti ulos, sillon mietti vaan että, oho siinä se vauva nyt on. Rakkaus ennemmin kypsy päivien kuluessa kun tajus mitä on tapahtunut.

Mä oon nauttinut äitiydestä kovasti, se on suurimmaks osaks ihanaa vaikka välillä on kyllä päiviä kun se on vähän kamalaa=)